Siitä onkin pitkä aika kun viimeksi on ollut aikaa kirjoittaa. Aina on jotakin tärkeämpää meneillään.

Olen joutunut lähiaikoina kohtamaan työssä ikäviä asioita. Epävarmuuden tunnetta, häpeää toisten puolesta, silmitöntä turhautumista ja hengen uhkaa ja turvattomuutta. Millainen on se maailma, jossa nykypäivän lapset ja nuoret elävät? Mitä tapahtuu jos nuorilla ei ole turvallista aikuista tukena elämän alkutaipaleella? Sellaiseen tilanteeseen on vaikea samaistua. Ennen vanhaan, ennen minun aikaani, suomalaiset olivat yhteisöllistä kansaa. Tunnettiin naapurit, tiedettiin kenen lapsia kukakin oli ja mitä lähellä olevat ihmiset tekivät työkseen. Voisin myös ajatella, että siihen aikaan jos vanhemmat jostain syystä puuttuivat/pettivät, löytyi läheltä muita välittäviä aikuisia. Kuka enää tuntee naapureitaan? Ainakaan kaupungissa? No joo, tiedän että oma seinänaapurini laulaa kuorossa ja soittaa pianoa. Mutta siihen se sitten jää. Kiinnostaako se edes enää ketään keitä naapurit ovat?

Pitäisi kiinnostaa. Miten paljon nopeammin päästäisiin asioihin tarttumaan, jos aikuinen tietäisi lähipiirin lasten nimet ja keitä näiden vanhemmat ovat. Asiat rupeavat kiinnostamaan yleensä vasta siinä vaiheessa kun naapurin poika potki omasta autosta ikkunat rikki ilman sen kummenpaa syytä. Teki vaan mieli. 

Suurin osa nuorista pärjää ja voi hyvin kovassa yhteiskunnassamme. Pieni osa ei kuitenkaan kestä kovia arvoja ja tuloksellisuuden maksimoinnin ilmapiiriä, mikä varjostaa talouselämää ja osaltaan myös koululaitosta. Kaiken pitää tapahtua nykyään nopeasti, refleksin omaisesti. Miten ankaraa onkaan elää, jos kaveripiirin kovimman kundin uudet lenkkarit maksoivat 500 euroa ja omat ovat kaksi vuotta vanhat, eikä uusia näy kun isä ryyppää kaikki rahat?

Onko heikoilla suojaverkko? Kuka pitää nuoren (ulkoa aikuisen, sisältä rakkautta haluavan lapsen) puolta? Ja mikä tärkeintä huomaako kukaan tätä nuorta, ennen kuin hän polttaa koulun varaston purkaakseen omaan pahaa oloaan? Mihin katosi yhteisöllisyys? Tai edes oman suvun tuoma turva?

Syksy on ollut pimeä, eikä se pieni lumen tuoma valo ehtinyt olla kauan mukanamme. Ripustelin viikonloppuna kotiin jouluvaloja ja sytyttelin kynttilöitä. Sunnuntaina olin joulumyyjäisissä karjalaisten kanssa. Jokavuotinen hapanlohkoannos tuli nautittua ja hyvä mieli kaupan päälle. Miten ihanan etuoikeutettu olo tulikaan kun kaikki tiesivät kenen tyttöjä olin ja mitä siellä tein! Nyt olen pakertanut käsitöiden parissa viimeisen viikon. Suunnitellut viikon ja toteuttanut nyt viikonloppuna suunnitelmat. Käsitöiden tekeminen on ihanan terapeuttista. Keskittymiskyky joutuu koville, uudet lihakset jännittyvät, tarkkuus yksityiskohtiin on huipussaan. Unohtuu kaikki viikon tapahtumat, ainakin hetkeksi.

Lilja-tädin ompelukoneen takaa,

Mailinki