Yhteiskunta haluaa meiltä huippu-suorituksia joka päivä. Työelämä varsinkin toivoo jokaiselta 100% panosta ja huippu-suorituksia jokaiselle työpäivälle. Miten perheellinen sovittaa itsensä tähän huippusuorittajien kuvioon kun kotonakin pitäisi vielä jaksaa lapsen kanssa? Ensin tahkotaan kahdeksan tuntia täyttä vauhtia ja sen jälkeen vietetään tavoitteellista laatuaikaa lasten ja puolison kanssa loput tunnit mitä jaksetaan  olla hereillä. Miksi lastenkin kanssa vietetystä ajasta on tullut laatuaikaa? Tavoitteellista, velvoitteita täynnä? Eivätkö lapset nykyään enää nauti pelkästä vanhempien läsnäolosta ja läheisyydestä?

Yksineläjä on ihanteellinen yksikkö työelämän tarpeisiin. Yksineläjällä ei ole velvoitteita työajan ulkopuolella. Yksineläjän on helppo jäädä ylitöihin, extratöihin, viikonloppuihin. Yksineläjällä ei ole niin väliä koska lomat sopii pitää kun ei tarvitse sovitella puolison kanssa tai lapsen tarhan aukiolojen mukaan.

Parisuhde on tässä kapitalistuneessa yhteiskunnassamme taloustavaraa. Niin kauan kun se tuottaa voittoa, siitä pidetään kiinni. Kun kustannukset kasvavat voittoa suuremmiksi, vaihdetaan seuraavaan. Monet parit elävät toistensa kanssa siksi että on edullisempaa elää kahdestaan kuin maksaa kaikki yksin. Ei tunteilla niin väliä.

Eikö kuitenkin kahden ihmisen välinen tila täyty jostain muusta kuin talouslaskelmista, budjeteista ja säästöistä? Eikö väliin mahdu jotain mitä ei voi mitata rahassa? Ehkä olen turhanpäiväinen haihattelija, joka uskoo elämällä olevan jotain muutakin annettavaa kuin hieno auto tai 200 neliön omakotitalo. Se mikä tilan täyttää, on korvaamatonta, jolle ei voi antaa rahallista arvoa.

Mailinki "the lonely dreamer"