Ostin oman auton muutama kuukausi sitten. Olen nyt ajanut sillä noin 5000 km parissa kuukaudessa. Minä siis todella tarvitsen sitä työssäni; ilman autoa hommat jäisi hoitamatta. Silti joskus mieleen hiipii karmiva ajatus kun ajelen yksinäni 30 km päähän työpaikalleni. Olenko minä nyt se saastuttava yksityisautoilija? Onko minun valintani välttämätön? Onko minulla vaihtoehtoja olla ajamatta? Kyllä, kyllä, en tiedä. Vaikeaa siitä tulisi jos autoa ei olisi käytössäni. Työmatkaan menisi keskimäärin noin 1,5 tuntia per suunta. Entä kun työt joskus loppuvat landella ja uusi työpaikka löytyy hyvien bussiyhteyksien läheltä, olenko silloin valmis luopumaan autostani jolla kaikki kulkee niin paljon helpommin?

Ennen kuin vajoan itsesyytöksiin maapallon tuhoamisesta, nostan katseeni pois omasta navastani. Jos minä, niin kyllä muutkin! Katselin eräs ilta TV2 ajankohtaisohjelmaa, jossa juuri puhuttiin ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä syistä. Turun yliopiston tutkija kertoi miten sillä ei oikeastaan ole väliä millasia valintoja yksi kuluttaja tekee, vaan kysymys on oikeasti siitä miten teollisuuden pitäisi tehdä valintoja ja päätöksiä. Huh, hiukan keveni omantunnon soimaava ääni yksitysautoilusta.

Miksi sitten teollisuus ja yritykset eivät ole valmiita tekemään niitä tärkeitä valintoja, joihin me tavalliset kuluttajat pystymme joka päivä? Money talks, tiedän. Eikö kuitenkin olisi jo aika miettiä pitkän aikavälin vaikutuksia? Onko kapitalistinen rahassa kieriminen elämän tarkoitus?

Ei, ei todellakaan. Elämän tarkoitus on taistella kissan kanssa puupelleteistä. Eivät kuulemma tunnu yhtä mukavalta tassujen alla kuin kissanhiekka. Muutaman protestin jälkeen ollaan kuitenkin samaa mieltä siitä miten paljon ekologisempaa puupelletti on.

"I lost a thousand dollars and now i'm stuck with this stubid cat that looks like a hand!"

Puss o kram, Mailinki